Mä oon kertonut teille Kaukasporukasta ennenkin, ainakin oletan niin.
Nyt musta tuntuu, että tää koko tsydeemi on hajoomassa käsiin. Tai siis musta tuntuu, että oon etääntyny tosta porukasta, tai no Mariasta ja Sarasta, Suskihan pyörii nurkissa melkeenpä joka päivä.
Me ei enää Maran ja Saran kanssa olla enää melkeen ollenkaan yhteyksissä, mä en nää niitä melkeen ikinä ja silloinkin kun nään musta tuntuu, et oon jotenkin ulkopuolinen. Mä en tiedä onko noi huomannu tätä, vai onko tää taas vaan joku mun ihan oma "kuvitelma". Kumpaa tahansa tää onkaan, ni ei kyllä kauheen kivaa oo.
Musta tuntuu, ettei me enää olla niin läheisiä kuin ennen. Totta kai ajat ja ihmiset muuttuu, enhän mä sitä kiellä, mut jotenki vaan tuntuu siltä, että tän ei tarvis mennä näin. Mua vituttaa, ahistaa ja ennen kaikkee harmittaa ajatella, että mulle niin tärkeet ystävät on kasvanu musta erilleen tai mä niistä tai jotain. Mulla on ikävä sitä, kun me yhessä tehtiin asioita tai vaan istuttiin turvat rullalla. Nykyään, kun nähään, mulla pyörii päässä vaan ajatus siitä, miten tää ei oo kun ennen ja et ei niitä ees kiinnosta mun seura. Välillä havahdun ja tajuun et pitäs varmaan hymyillä tai sanoo jotain ettei ne rupee miettii et miks tungin seuraan jos aijon vaan mököttää.
Mä en haluu menettää kumpaakaan näistä, molemmat on mulle niin tärkeitä. Emmä haluis ees ajatella, että me ei ollakkaan/oltaiskaan enää se Kaukasporukka. Silti mä ajattelen niin hirveen usein, liian usein.
Mä oon tosi ihmisriippuvainen, mulla menee pitkään ennen kun mä hyväksyn sen, että oon etääntyny jostain mun kaverista. Maran ja Saran kohalla mä en todellakaan haluu hyväksyy sitä ne on kuitenkin ne, jotka ei oo jättäny mua vaikka niil olis ollu miljoona hyvää syytä tehä se. Mä en tiedä tietääkö ne, miten paljon mä sitä oikeesti arvostan ja kuinka paljon merkitystä sillä mulle oikeesti on.
Enhän mä ketään haluu estää jatkamasta elämäänsä, en todellakaan. Mä vaan haluun, että ne tietää että mä kyllä muistan ne. Mä muistan kaiken sen mitä me ollaan tehty ja hyvin pitkään aika ajoin mietin että mikä vittu meni pieleen, missä välissä meille kävi näin. Jos totta puhutaan, mä mietin sitä hirveen usein jo nykyään.
Mä haluaisin korjata tän koko tilanteen, mut must tuntuu et aina kun yritän mun fiilis siitä, että oon niin ulkopuolinen pelkästään vahvistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti