Mulla ei periaatteessa pitäis olla nyt mitään valitettavaa, elämä sujuu, kaikki on kaikin puolin hyvin, mut silti tuntuu et kaikki on aivan vituillaan.
Viime syksyn mä vietin melkeen kokonaan kotona, aina koulun jälkeen himaan ja viikonloputkin aika tiiviisti kotona. Nyt kun oon taas saanu itteeni niskasta kiinni ja oikeesti näyttäytyny ihmisten ilmoilla mua ahistaa yli kaiken se, että mä joudun viettämään kokonaisen viikonlopun mökillä.
Ehkä mä kuitenki selviin tästä viikonlopusta, huomenna pääsen jo kotiin!
Toinen asia, josta mulla on sellai tunne et kaikki on vituillaan on mun kaverisuhteet. Taas. Vaihteeks. Yllätyitkö?
Mun ehkä pitäis alkaa vähentämään paskanjauhamista, kun mulla on koko ajan sellanen fiilis et joku kohta soittaa äkästä puheluu ku on kuullut mitä mä oon puhunu. Tunnen itteni välillä todella tekopyhäksi kun aina valitan siitä, miten ihmisillä ei oo omaa elämää kun puhuu toisista paskaa ja silti mä oon itte aina jauhamassa paskaa. Nyt musta tuntuu aivan helvetin idiootilta ees myöntää että mä puhun paskaa ihmisistä enemmän kun laki sallii.
Pitäs vaan antaa ihmisten elää omaa elämäänsä, riippumatta siitä kuinka tyhmältä niitten valinnat ja ajatukset musta tuntuu. Mä tästä lähin pyrin pitämään ajatukseni omana tietonani, tulla vaikka vähemmän tekopyhäkspaskaks!
Nyt rupeen oikeesti tekee töitä elämäni ja unelmieni eteen, ei kukaan saavuta mitään pelkästään sillä että toivoo että asiat järjestyy. Heti kun pääsen takasin kotiin rupeen pistämään asioita kuntoon, mun pakko, mä en kestä tätä oloo enää. Musta tuntuu, että mun pää hajoo sisältä päin.
Kaikesta tästä huolimatta, jotkut ihmiset vaan pysyy mun inhokkeina, en mä mikään yli-ihminen oo, en mä pysty kaikkia kestämään! Ja ne ihmiset vois oikeesti vaikkapa hyppää kaivoon, tai karata vuorille, tai tehä jotain muuta ettei ne hypi mun näkökentässä.
Näillä mennään, toivottavasti onnistun ees jossain! Heipsuu! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti