So long, you gonna miss me when I'm gone

Lainakoiran kanssa seuran pikkujouluissa

Mä mietin, että kuinka itsestään selvyytenä mua pidetäänkään? 

Mä en tiedä pitäskö mun itkee vai nauraa, ihmiset joiden tukenä mä oon ollu monia vuosina kun kukaan muu ei ole ollut, unohtaa mut. Tai ei unohda, musta tuntuu että ne pitää mun ystävyyttä ja tukee itsestään selvyytenä. Sitä muutetaan pois ja vaikka kuinka sanotaan et pysytään yhteyksissä niin loppujen lopuksi ei pysytäkkään. Tulee uudet kaverit, poikaystävä etc. joiden takia ei enää vanhoille kavereille ole aikaa, vaikkakin ne on tukenut kun on mennyt huonosti. 

Oikei joo, mul on käyny noin vaan kahen ihmisen kanssa, MUTTA, toinen niistä asuu nykyään taas hyvinkäällä ja toinen käy samaa koulua mun kanssa. Eli siis matka ei ole mikään este. Toinen ei ikinä kerkeä tekemään mitään koska poikaystävä ja silloinkin kun aikaa sattuu löytymään mulle niin se joko tekstaa, puhuu puhelimessa tai sitten jauhaa mulle koko ajan siitä poikakaverista. 

Musta tuntuu, että tätä joka on mun kanssa samassa koulussa ei edes kiinnosta mun seura. Kun yrittää kysyä että minkä takia se ei enää ikinä ole mun kanssa tulee syiksi ne uudet kaverit ja muu sellanen.

 Mua turhauttaa, miten ihmiset laittaa poikakaverit ja uudet kaverit mun edelle. En mä vaadi että mun pitäis olla ykkönen jokaisen elämässä, mutta oishan se kiva jos mua ei kokonaan unohdettais.

Mun on pakko myöntää, mutta ehkä mä oon vähän itsestään selvyys. Molempien tapauksessa se on yleensä minä joka epätoivosesti yrittää pitää yhteyttä ja sopia että nähdään jossain, tosin huonolla menestyksellä. Mun on vaan vaikeeta myöntää, että mulle hurjan tärkeet ihmiset on tosta noin vaan unohtanut mut. 

Mä oon nyt tän tekstin kirjottamisen aikana tullut siihen tulokseen, että lopetan kokonaan yhteyden pidon noihin. Jos ei seura kelpaa, niin ei sitten. Turha on mulle tulla sitten joskus itkemään kun menee poikki poikakaverin kanssa tai on muuten vaan kurjaa, mä en todellakaan aijo olla kenellekään se hätävara kaveri.