Siitä on nyt vuosi ja pari päivää kun Tassu jatkoi matkaansa tuon puoleiseen.
Mä oon menettäny liikaa hyviä ystäviä ja mä oon luottanut liikaa vääriin ihmisiin.
Eilen tajusin, kuinka pahasti mä oon yliarvioinu itseni. Ajattelin, ettei vanhat jutut saa mua enää ahdistumaan tai paniikkiin, väärin meni. Törmäsin eilen vanhaan tuttuun keskustassa illalla, tai siis en itse tajunnut että kyseinen henkilö oli edes porukassa, koska vaahtosin kauhealla innolla kisoista joista juuri olin tullut.
Henkilö, jota mä vihaan ehkä eniten maailmassa, joku joka ei ole sitä miltä näyttää.
Kuitenkin kun oltiin kaverini kanssa lähdössä, hän mainitsi henkilön paikalla olosta. Sillä hetkellä mun teki mieli kääntyä ympäri ja vääntää sen naama uuteen uskoon, kuitenkin kävelin autoon ja suunnattiin kotiin.
Viime yönä mä en nukkunut juuri ollenkaan ja nekin pätkät mitä nukuin, näin kurjia painajaisia.
Mun ei pitäis antaa näin vanhojen juttujen vaivata mua, mutta mä en voi tälle mitään. Eniten ahdistaa se, että mä en tiedä voinko mä liikkua enää mun kaveriporukassa, kun sekin on siellä. Mä vaan en pysty olemaan niin lähellä. Mua ahistaa koko henkilön olemassa olo ja nyt kun oon melkein jo päässyt yli siitä, mitä se teki, sen pitää tulla ja tunkemalla tunkea mun elämään.
Tää koko juttu sai mut miettimään menneisyyttä, aikaa ennen kuin mä rupesin pelkäämään luottamista.
Ennen kuin mulle liian tärkeet ihmiset lähtivät, ennen kuin mä tajusin ihmisen pahuuden, ennen kuin opin, ettei kannata luottaa keneenkään.
Kuin helppoa elämä sillon olikaan? Päivästä toiseen ei huolen häivää, elämä kulki omalla painollaan eikä ollut stressiä tulevasta.
Don't be so quick to judge me, you only see what I choose to show
Muistot tappaa sisäsesti, mut silti mä hymyilen, mulla ei oo varaa menettää hallintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti