Kaikki tunteet voi turruttaa, pitää sisäl eikä antaa kuoren murtua

Tiedättekö sen riittämättömyyden tunteen? Mä tiedän. Mun kohalla se tunne yleensä tulee ja menee, mutta tänään se on tullut vähän liiankin tutuksi.

Enkö mä oikeesti ole riittävä? Enkö tee tarpeeksi? Eikö se riitä, että opiskelee, tekee töitä ja harrastaa? 

Kaikilla on aina välillä päiviä, jolloin ei vaan jaksaisi lähteä töihin, silti löytyy aina se jokin, joka ajaa sut ylös sängystä ja lähtemään sinne töihin. Tänään (ja eilen) multa oli myös se jokin hukassa, enkä mä mennyt töihin. Mulle on normaalia olla päivässä ensin 8h työharjottelussa, jonka jälkeen meen vielä 6-7h palkallisiin töihin ja tehdä 13 päivää töitä putkeen ilman vapaata. Näitä päiviä, kun oikeasti en mene töihin on tosi harvoin. Tosi tosi harvoin. 

Siltikin musta nyt tuntuu, että oon epäonnistunut, oon riittämätön.

Kaikkeni annan, yritän parhaani mukaan tehdä työni hyvin, olla hyvä ihminen, täyttää ne yhteishyvän semimääritteet, silti hetken tauko tekee musta "ei huvita löhöilijän".

Oon tänään kuullut (taas) olevani heikko, kun en pystykään lopettamaan tupakointia tosta noin vaan,  sika, lehmä ja mitä vielä, ainiin tyhmä. Mut sehän on ihan ok sanoa niin, jos sitä ei sano pahalla, eiks nii? Tähän väliin mun on pakko miettiä, et miten noita voi sanoa hyvälläkään? Nyt toki mietityttää, että miksi mä en sano, että tollanen saattaa vähän loukata, tai miksi mä ylipäätään jään sellasten ihmisten luokse. Oon miettiny sitä usein ja päädyn aina samaan vastaukseen: En sano mitään, koska en halua myöntää, että joku on päässyt niin lähelle mua, että sen sanomisilla on jotain väliä. Mä en lähde, vaan jään, siksi että mä en halua lähteä. Mä en halua olla se, joka suuttuu pienistä ja on pikkumainen. Mä en halua menettää mulle tärkeetä ihmistä.