Tieto lisää tuskaa, mut onks sil mitään välii ku tää epätietosuus tappaa mut?
Näin tänää kaveria, joka on mulle hirmu tärkee, mut viimeaikoina ei olla kauheesti oltu yhteyksis ja vähän aikaa sitte mulla palo siihen ihan kunnolla kii.
Siinä kun keskusteltiin, mä tajusin miten äkkipikasesti ja vähillä faktoilla mä oikeesti yleensä mun mielipiteet muodostan ja mulle tuli tosi huono omatunto siitä, miten mä oon sitä kohtaan käyttäytyny.
Multa kuitenki jäi varmaan miljoona asiaa sanomatta, koska oon tosi huono muodostamaan mun ajatuksia järkeviks lauseiks tollasis tilanteissa.
Mä en varmaan missään vaiheessa kunnolla sanonu, että se edelleenkin on mulle tärkee ja mä välitän siitä ja mä kyllä jaksan kuunnella ja mua kiinnostaa kuunnella sen juttuja, ihan millon vaan.
Homman ainoo ongelma on se, että tää ihminen muistuttaa ihan liikaa sellasist asiost joita en haluis muistaa, vaikka ne ei suoranaisesti tähän ihmiseen liitykään. Joka kerta kun nään sen, mä muistan sen kauheen paniikin ja mun tekis mieli vaan juosta pois. Sen sijaan et mä oikeesti juoksisin pois, mä teen vitusti ja liikaa töitä jotta se paniikki ei nousis pintaan ja jotta kukaan ei huomais sitä. Tää homma ei todellakaan oo tän ihmisen vika ja sen takii haluunki vielä nähä sitä ja olla sen kaveri.
Kuitenki siinä jutellessa mä tajusin miten vähän se oikeestaan mua tunteekaa, must tuntuu et se luulee et mä oon kasvanu jossai helvetin tynnyrissä.
Kaikki tää sai mut tajuumaan, et meijän oikeesti pitäis puhua vaikka mistä et pystyttäis ymmärtämään toistemme tarkotuksia paljon paremmin.
En mä tähänkään oikeen saa mun ajatuksia mitenkään järkevästi tän enempää, toivottavasti mä joskus sit onnistun siinä (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti