Mun lomafiilikset laski pahasti nollan alapuolelle tällä viikolla, kun kuulin, että mun eräs hyvä ystävä muuttaa pois.
Ei se sinällään kauas muuta, mutta tän mä oon nähnyt ennenkin. Parina edellisenä kertana kun joku kaverini on muuttanut, kauheasti ollaan lupailtu pitää yhteyttä ja sanottu ettei meidän ystävyys mihinkään muutu. Noiden kavereiden kanssa nykyään tulee harvemmin edes soiteltua, saatika sitten oikeasti nähtyä, vaikka ei ne kauas muuttaneetkaan.
Uusi kaupunki ja uudet kaverit vie aikaa ja muuttaa ihmistä, vaikka kuinka yrittää, ei ystävyys pysy samanlaisena.
Mä en ole nyt ollut keskiviikon jälkeen päivääkään itkemättä. Mä en tahdo, että meille käy noin, mä en tahdo, että kohta huomaan, etten me enää edes tunneta. Mä en tahdo, että kohta hän on vain joku joka joskus oli iso osa mua. Mä vaan en tahdo sitä.
Kuitenkaan mä en saa sanottua tätä sille. Sen sijaan, että oisin kertonut että tulee ikävä, mä kimitin jotain epämäärästä asiaan kuulumatonta juttua todella korkeella äänellä.
Musta vaan tuntuu, että olisi helpompi olla yrittämättä edes pitää yhteyttä kun kiduttaa itteensä niillä puheluilla. Kokemus kertoo, ettei se päivittäinen soittelu pelasta mitään. Jos tää teidän mielestä kuulostaa täydeltä paskalta, joku teille tärkeä ihminen ei koskaan ole muuttanut pois tai sitten te ootte ihan pirun onnekkaita.
Mä kerran onnistuin pitämään samat välit monia vuosia entisen parhaan kaverin kanssa, vaikka hän muuttikin toiselle paikkakunnalle. Vasta viime vuosina meijän välit on alkanut rakoilemaan ja pahasti, vähän aika sitten musta tuntu ettei hän enää edes muistanut mun olemassa oloa.
Vappu 2012
Kesä 2011
Lemmikkimessut 2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti