On se hassua, miten sitä elää elämäänsä ja sitten yhtenä päivänä vaan tajuaa, että niistä ihmisistä jotka joskus oli tärkeintä maailmassa on tullut vain pieni osa sun elämää. Sitä aina ajattelee, että 'totakin pitäis joskus nähdä, meillä oli niin hauskaa sillon joskus', koskaan ei silti tule tehtyä asian eteen mitään.
Mä tänään tajusin sen, miten mullekkin on käynyt noin. Aina mä oon sanonu etten mä unohda mun entisiä kavereita. Enhän mä ole kyllä unohtanutkaan, me vaan ei enää pidetä niin kauheasti yhteyttä ja se ei enää tunnu maailmanlopulta jossei satuta näkemään viikkoon, kuukauteen tai edes puoleen vuoteen.
Sitä luulee, että on tarpeeks vahva selviimään omillaan, eikä edes ajattele kuinka tärkeitä ystävät oikeesti on. Mä oon tajunnut tän ehkä pahimmalla mahdollisella tavalla, silti mä en oo tajunnu pitää yhteyttä niihin, jotka ennen oli ne ihmiset joille pystyin kertomaan kaiken.
Tottakai elämään tulee uusia ihmisiä, uusia ystäviä joihin voi luottaa, mutta välillä musta tuntuu, että vaikka mä kuinka kuuntelen niitten juttuja mielenkiinnolla (ainakin yritän), ei niitä kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa mun jutut. Yritänpä puhua sitten jostain joka mua painaa, tai sitten muuten vaan, on mulle ihan tavallista, että joku kavereistani alkaa höpöttää päälle ja alkaa suurella todennäköisyydellä mököttämään, koska näytän epäkiinnostuneelta kelatessani sitä, että mua ei taaskaan kuunnella.
Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan saanut sellaista käsitystä etteikö mulla oli kavereita. Mulla on mitä parhaimpia ystäviä, jotka ei jätä mua pulaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti