Mä palan halust unohtaa kaiken, alottaa alust

Mä luulin, että voisin olla taas ilonen. Pieleen meni.

Puhuin kaverin kanssa puhelimessa, se oli puhunut toisen kaverini kanssa, joka oli Hyvinkäällä muutaman muun kaverini kanssa. Se kysy multa miks mä en ollut niitten kanssa siellä. Mun piti tulla himaan lukemaan terveystietoo sanoin, mut valehtelin. Oikeesti, kukaan ei pyytänyt mua jäämään Hyvinkäälle. En halua myöntää kenellekkään, että mua ei enää haluta minnekkään, enkä varsinkaan halua myöntää sitä itelleni. 

Koulussa tekohymy naamalla, en haluu että kukaan kysyy multa mikä mulla on. En pysty vastaamaan siihen, en haluu vastata siihen. Oikeesti, en voi,-halua puhuu tästä kellekkään. 

Musta tuntuu, ettei mulla oo oikeutta olla surullinen, että petän kaikki jos nyt murrun. Mun kuuluu olla se vahva, se ilonen, se joka ei välitä jos joku sanoo vähän pahasti, se joka ei oo surullinen tai ainakaan ajattele tän kaiken jättämistä.

Oon koko illan eläny sen varassa, että nään mun parhaankaverin huomenna. Nyt sekin sitten ehkä peruu, on kipeenä, great, tää hei helpotti tosi paljon tätä tunnetta että kukaan ei enää halua mun seuraan. Tottakai siis jos on kipeenä, on kipeenä, eikä juoksentele pitkin suomea kaverin mökillä, mut silti, tuntuu etten enää kelpaa edes parhaalle kaverilleni.

Mä jopa luulin, että voisin elää niiden asioiden kanssa, joita viime vuosina tapahtui. Mä en halua muistaa niitä asioita, mä en halua enää nähä sitä ihmistä, tai kuulla siitä. Mun pitäis pystyä sulkemaan toi kaikki paska pois mun mielestä ja tähän asti oon pystynykkin.Nyt tuntuu vaan etten jaksa enää, en haluais nähdä ketään, joka muistuttaa mua tosta yhestä henkilöstä. Silti mä meen, en uskalla olla yksin, mun omat ajatukset pelottaa mua.