Kaikki tunteet voi turruttaa, pitää sisäl eikä antaa kuoren murtua

Tiedättekö sen riittämättömyyden tunteen? Mä tiedän. Mun kohalla se tunne yleensä tulee ja menee, mutta tänään se on tullut vähän liiankin tutuksi.

Enkö mä oikeesti ole riittävä? Enkö tee tarpeeksi? Eikö se riitä, että opiskelee, tekee töitä ja harrastaa? 

Kaikilla on aina välillä päiviä, jolloin ei vaan jaksaisi lähteä töihin, silti löytyy aina se jokin, joka ajaa sut ylös sängystä ja lähtemään sinne töihin. Tänään (ja eilen) multa oli myös se jokin hukassa, enkä mä mennyt töihin. Mulle on normaalia olla päivässä ensin 8h työharjottelussa, jonka jälkeen meen vielä 6-7h palkallisiin töihin ja tehdä 13 päivää töitä putkeen ilman vapaata. Näitä päiviä, kun oikeasti en mene töihin on tosi harvoin. Tosi tosi harvoin. 

Siltikin musta nyt tuntuu, että oon epäonnistunut, oon riittämätön.

Kaikkeni annan, yritän parhaani mukaan tehdä työni hyvin, olla hyvä ihminen, täyttää ne yhteishyvän semimääritteet, silti hetken tauko tekee musta "ei huvita löhöilijän".

Oon tänään kuullut (taas) olevani heikko, kun en pystykään lopettamaan tupakointia tosta noin vaan,  sika, lehmä ja mitä vielä, ainiin tyhmä. Mut sehän on ihan ok sanoa niin, jos sitä ei sano pahalla, eiks nii? Tähän väliin mun on pakko miettiä, et miten noita voi sanoa hyvälläkään? Nyt toki mietityttää, että miksi mä en sano, että tollanen saattaa vähän loukata, tai miksi mä ylipäätään jään sellasten ihmisten luokse. Oon miettiny sitä usein ja päädyn aina samaan vastaukseen: En sano mitään, koska en halua myöntää, että joku on päässyt niin lähelle mua, että sen sanomisilla on jotain väliä. Mä en lähde, vaan jään, siksi että mä en halua lähteä. Mä en halua olla se, joka suuttuu pienistä ja on pikkumainen. Mä en halua menettää mulle tärkeetä ihmistä.

No matter what, your dog is there for you

Pretty face means nothing if you have ugly heart

 

 

 

Viikonloppu kuulumisia!

Koska mä olen niin ahkera persoona ja vapaapäivät on yliarvostettuja, voin todeta, että mä oon tehny koko viikonlopun töitä. Sunnuntaisen iltavuoron ansiosta mulla oli päivällä vapaa-aikaa ja tilaisuus nähdä kavereita ilman ihan hirveää kiirettä.

 

 

 Mä olen tänään pohtinut paljolti itsetunto, -luottamus ja omakuva asioita.

Mulla itselläni on aina ollut hyvä itsetunto ja realistinen omakuva, vaikka ei sitä aina mun jutuista uskoisikaan.

En oo ikinä ollut sellanen, että ottaisin itteeni mistään kommenteista, oli ne sitten läpällä heitettyjä tai tosissaan. Toki mullakin on päiviä, jolloin tunnen itteni ääreisrumaksi ja lihavaksi ja inhottavaksi ja ne on niitä päiviä, milloin saattaa oikeesti mennä joku kommenti tunteisiin. Sellasetkin jutut, joita heitetään kavereiden kanssa päivittäin ja nauretaan yhessä päälle, on mulle noina päivinä liikaa.

Mä en myöskään kuulu niihin, jotka heikon hetken tullen kierivät itsesäälissä ja itkevät kaikille rumuuttaan ja lihavuuttaan. Ihan oikeesti, jos tuntee itsensä lihavaksi, niin menee sitten lenkille, ei se lihavuudesta valittaminen mitään auta.

 

 

Se, minkä takia oon pohtinu näitä asioita on eräs henkilö.

Henkilö, joka saa mut tuntemaan itseni niin riittämättömäksi, kelpaamattomaksi ja jollain tapaa, tai siis kaikilla tavoin huonoksi. Mutta kuitenkin samalla saa mut tuntemaan, että oon hyvä just tälläsenä, että ei haittaa vaikka ei olisikaan täydellinen.

Se ristiriitasuuden määrä, mikä mun sisällä on, on jotain järjetöntä. Musta tuntuu, että mun pitäisi yrittää olla enemmän kun mitä oon, mut samalla tiiän, ettei mun tarvitse olla mitään muuta tai enempää kuin mitä mä jo oon.

Tää on mulle hirveen uus tilanne, ykskään ihminen koskaan ikinä aikasemmin ei oo saanu mua tuntemaan itteeni riittämättömäksi, ainakaan tällä tapaa, muuten kuin ehkä hetkelliseksi.

En tunne tätä tilannetta sinällään mitenkään negatiiviseksi, koska vaikka oon aina ollut sinut itseni kanssa, en muista koska viimeksi oisin tuntenu näin voimakkaasti olevani hyvä just tälläsenä. Samalla mussa kuitenkin pysyy halu ja motivaatio olla jumittumatta paikoilleen ja kokoajan kehittää itseäni ihmisenä. 

 

Life is what happens when you're busy making other plans

Aika herätellä tätäkin eloon taas! Kesän aikana kerkesi tapahtumaan kaikenlaista, kertoilen nyt vähän tiivistetysti ettei mee ihan kuolettavan tylsäksi.
Tietysti elämää muutti hirveästi se, että täytin hurjat 18-vuotta ja piti alkaa käyttäytymään vähän enemmän oman ikäsemmin, ei paljoa, mut vähän. Hankin tietenkin ajokortin ja auton, tumman harmaan VW golfin, jossa tottakai on timangeja ja vaaleanpunainen karvaratti.

Meille tuli kesällä uusi perheenjäsen, tällä hetkellä vissiin 6kk ikäinen saksanpaimen x noutaja sekoitus Roope. Roope on lähinnä isin koira ja kulkee hänen mukanaan kaikkialla. Pikkuhiljaa on alkanut tottumaan siihen. että nurkissa pyörii Rupsun lisäksi toinenkin pahanhajuinen ja rasittava karvakaveri.

Syyskuussa lopetin työt Kera-Grillillä ja aloitin Järvenpään Shellillä. Eihän toi muutos nyt suuri ollut, mut jotenkin kuitenkin kun ympäristö ja työnkuvakin jokseenkin vaihtu niin tuntu taas hetken mielekkäältä tehdä töitä opiskelun ohessa. Oon viihtyny hirveen hyvin, vaikka alituiseen valitankin siitä, miten en jaksais mennä töihin. Tuolla on äärimmäisen hyvä työporukka, kaikki auttaa toisiaan ja joustamista tapahtuu molemmin puolin, eikä vain työntekijän suunnalta.

Eihän asiakaspalvelu ole mulle se 'oma juttu' eikä todellakaan mun kutsumus, mut tää ja duuni grillillä on kasvattanu mua henkisesti ihan älyttömän paljon, varsinkin kärsivällisyyttä.

Vaikka musta kesällä tuntu siltä, etten kerinnyt muuta tekemään kuin töitä, niin nyt kun ajattelee kerkesin kauheesti kaikkee!

Tai siis enhän mä nyt oikeestaan mitään tehnyt, Rudolfkaan ei ollut oikein kisa/treeni kunnossa niin kesän suunnitelmat niiltä osin jäi väliin ja ainoastaan esiinnyttiin elokuussa Messukeskuksessa Maailman Voittaja-näyttelyssä seuran kanssa.

Tietenkin peruskesä juttuja, istuttiin tovereiden kanssa terassilla, se kuitenkin jäi vähemmälle kun sain kortin. Oikeastaan aikalailla niihin aikoihin kun pääsin inssin läpi, Ale pubin terassi vaihtui toisen kaverin sohvaan, jolla tuli vietettyä törkeen paljon aikaa.

Oon viimeaikoina joutunut hirveesti miettimään omaa käytöstäni, enemmän kuin normaalisti. En oo ikinä ollut sellanen ihminen, että oisin jotenkin ylimääräsen paljon pyrkinyt miellyttämään muita ja tanssinut muiden pillin mukaan. Enkä nyt tarkota sitä, että kaiken pitäis aina mennä niinku mä haluun tai en suostu, oon kykeneväinen kompromisseihin ja tekemään asioita niin kuin muut haluaa, jotta niillä olisi parempi mieli, mutta en oo ikinä vieny sitä liiallisuuksiin ja mulla on aina ollut vahva omatahto.

Mä oon tällä hetkellä kauheessa ristitulessa mukavuudenhaluisuuteni ja itsepäisyyteni (vai itsekeskeisyyteni?) kanssa.

Joku osa mussa sanoo, että mä oon tehnyt väärin, tää koko juttu on mun syytä, mun pitäis ryömiä takasin ja toivoo että mun virheet ja törkee käytös annettais anteeks ja ajan kanssa unohdettaisiin. Kuitenkin tiiän, että tää juttu ei ole mun vika. Tiedän, että oisin voinu asioita hoitaa toisellakin tavalla, mutta ei mua voi tästä kokonaan syyttää.

Haluaisin puhuu asiat halki, mutta tää touhu on mennyt jo niin kohtuuttomaksi, että mä en todellakaan ole se joka tekee alotteen.

Kaiken draaman ja duunin keskellä oon kuitenkin tyytyväinen, jokseenkin väsynyt ja vittuuntunut, mut kuitenkin tyytyväinen. Kyllä tää kaikki on ollut sen arvosta.

Pahoittelen tönkköä tekstiä, en oo pitkään aikaan kirjoittanut mitään muistilappua suurempaa :D.

It's time to say good bye for a while

Kuten varmaan olette huomanneet, täällä on ollut jo kauan kohtuu kuollutta. Mulla ei ole aikaa kirjotella, tai aihetta mistä kirjottaa.
Tää blogi on tullut, ainakin hetkellisesti, tiensä päähän. Jos mulla on joskus aikaa ja inspiraatio, alotan varmasti taas kirjottamaan.
Viimesessä postauksesssa haluun kertoo, että eilen tajusin, että mulla on kyllä mahtavia ihmisiä ympärillä. Ihmisiä, jotka kuuntelee mun jatkuvaa valitusta joka vitun asiasta ja siitä miten mikään ei ikinä oo hyvin ja vaikka oiski ni ei ole.  Yks ei oo ikinä valittanu siitä et valitan, yrittää puhuu mulle järkevästi, korjaa aina mun koiran ja saa mut aina jotenkin jollain tapaa ryhdistäytymään ainakin hetkeks. Tää ihminen on muuttanu niin paljon mun tapaa käsitellä asioita ilman että itse on sitä tajunnutkaan.
Toinen piristää mun päivää yksittäisellä "vittu mikä pelle" kommentilla ja saa mut hetkellisesti ajattelemaan järkevästi vaan yhdellä katseella.
Kolmas on valittava negatiivinen paska yhdessä mun kanssa, mun vertaistuki, joka ymmärtää että välillä (aina) ihmiset on vaan niin perseestä ettei mitään rajaa.
Näitten ihmisten ja parin muun avulla mä pystyn pitämään pääni suurimman osan ajasta kasassa, enkä tiiä miten voin ikinä korvata niille niitten antamaa tukee.